Vaikka nämä pari viikkoa ovatkin tehneet mielelleni hyvää, on tunne silti ristiriitainen. On hyvin epätodennäköistä, että saan kahta viivaa tikkuun ennen tammikuuta. Tammikuussa ajattelin seuraavan kerran pohtia mahdollista IVF-hoitojen aloitusta. Monien muiden elämät menevät lapsiasioiden kanssa eteenpäin. Meidän tarinamme on tauolla. Kaipuu äidiksi on minussa edelleen...eikä se tule minusta lähtemään. Huomaan täyttäväni elämäni nyt kaikella muulla. Yritän etsiä elämästäni kaikkea sellaista, joka ei ole mahdollista perhe-elämää eläessä. Yritän väkisin vakuutella itselleni, etten kaipaa lasta. Näin on hyvä. Joudun valehtelemaan itselleni tauotta.
Onhan tää nyt ihan pirun rankkaa henkisesti. Elän koko ajan siinä pelossa, että kuulen lähipiiristäni lisää raskausuutisia. Pelkään jo etukäteen omaa reaktiotani. Olenko nyt siinä vaiheessa, että purskahdan lohduttomasti itkemään ihmisten edessä. Toisaalta on fiilis, että ihan sama. Mun elämäni on vaan tarkoitettu menevän näin.
Tässä mä yritän todistella itselleni ja muille, että kaikki on hyvin ja nyt menee paremmin kuin viimeiset puoli vuotta on mennyt. Silti pääni on ihan sekaisin. En tiedä mitä haluan tai mihin olen valmis.
Syksyiseltä lenkiltä sain tänään taas mielenrauhaa. Metsässä oli niin ihanan hiljaista. Pohdin elämääni ja mahdollista tulevaa. Haluanko käyttää veronpalautusrahat lapsettomuushoitoihin, vai olenko itsekäs ja varaan ensi kesäksi matkan jonnekin kauas? Olenko kuitenkaan kahden ja puolen vuoden jälkeen valmis maksamaan mahdollisesta lapsesta, joka ei ehkä koskaan saakaan alkuaan? Voinko elää itsekkäästi ja nauttia elämästäni miettimättä lapsiasiaa? Kuinka paljon muut minulta odottavat? Mitä mieheni asiasta ajattelee? Hän kun on jotenkin todella ulkopuolisen oloinen tällä hetkellä, eikä juuri keskustele asiasta kanssani...
Mieleni kulkee vuoristorataa. Haluan löytää rauhan ja unohtaa - edes hetkeksi.
